#7 autopilotti

Havahduin, autopilotti napsahti pois päältä, kuten kahvinkeitin aamuisin.
Ja mihin paskaan olinkaan tällä kertaa itseni ohjannut.
Tunteet rymisivät takaisin ukkosmyrskyn lailla.
Olen yksin kodissamme.
Tavarasi ovat poissa, tuoksusi on kadonnut ja koko ilmapiiri on muuttunut.
Olet todellakin poissa.
Hapuilen puheluhistoriaa mutten löydä enää nimeäsi listan kärjestä.
Nyt olet vain etunimi yhteystiedoissani.
Joku, jonka tunsin. Joku, jolle annoin itsestäni kaiken.
Nyt minun on aika koota itseni takaisin kasaan, mutta veit palasia minusta mukanasi.
En koskaan ole enää kokonainen.
Kuljen ympäri kaksiotani, kissojen pyöriessä jaloissa.
Olen aivan yksin.
Haluaisin itkeä, huutaa ja hakata päätä seinään, muttei se ole tapaistani.
Sen sijaan istun hetken hiljaa eteisen lattialla, käärin röökin viimeisistä puruista ja annan kaiken vain olla.
Nämä tunteet tulevat vielä repimään sieluni, mutta juuri nyt en osaa muutakaan.
Katson itseäni peiliin, pakotan väkinäisen hymyn kasvoilleni ja kohtaan maailman parvekkeelta käsin.
Kevät on tullut sillä aikaa, kun en ollut paikalla.
Linnut laulavat ja kaupunki alkaa taas heräilemään talven jäljiltä.
On aika hengittää ja katsoa tuhoa, jonka olen jättänyt jälkeeni.