Mielisairaan päiväkirja

Siitä oli 8 kuukautta 2 päivää 13 tuntia ja 38 minuuttia  kun viimeksi sorruin. Olin humalassa ja rakastunut väärään ihmiseen. Jos silloin olisin tiennyt mitä tuo ihminen minulle tulisi tekemään ja kuinka paljon hän minua tulisi satuttamaan, olisin tehnyt sen paremmin. Olisin tehnyt siitä lopullista. Se ihminen saneli uudelleen kuka minä olin ja mitä minusta jälkeenpäin tulisi. Hän jätti minuun fyysiset ja henkiset arvet, jotka eivät ikinä tule parantumaan kunnolla. Mikä pahinta, hän sai minut jättämään itseeni arvet. Ja vielä uskomaan sen olevan oikein. Ensimmäisen kerran kokeilin sitä viidennellä luokalla. Silloin en ymmärtänyt täysin edes miksi. Tiesin vain, että se helpotti. Jos olisin tiennyt millaista elämäni olisi nyt, en olisi edes katunut. Yläasteella aloin huomata muidenkin tekevän sitä. En ollut yksin. Mutta tiesin ettei se ole normaalia eikä oikein. Ihmiset sanovat sen olevan raukkamaista, säälittävää, huomion hakuista, lapsellista ja rumaa. Minusta se on

Puen jälleen maskin ylleni. Sen alle piilotan pahan oloni ja itseni. Älä vain katso minun sisimpääni. Silmistäni et näe sitä kipua, olen opettanut ne valehtelemaan.   "Älä ole sinä enää" Paperi T'n Jay Z biisistä olen löytänyt itselleni mantran, jota hoen luodessani kuortani. Vaihe vaiheelta alan rakentaa suojaavaa kerrosta kasvoilleni. Se ylläni minä peittoan itseni toiseksi. Harvoin kuljen missään ilman tuota kuorta. Pakotan hymyn kasvoilleni ja taas olen menossa. En ole minä enää. " Miten sä jaksat olla aina niin hyvällä tuulella? " Niimpä. Miten jaksan joka ikinen päivä peittää nuo tunteet ja hymyillä, vaikka sisimpäni haluaa itkeä, viiltää, huutaa, lyödä ja olla olematta olemassa. " Sun hymy saa mut aina hyvälle tuulelle " Hyvä. Se on tarkoituskin. Tarkoitukseni on saada muut tuntemaan hyvää oloa tuon kuoren ja teeskennellyn hymyn ja ilon avulla. Koska kaikki muut merkkaavat minulle enemmän kuin minä itseni olen ikinä kenellek

Jos kuvailisin sinua termeillä, kuten: " lämmin " , " ihana " , " ymmärtäväinen " ,  " ihminen johon voin aina turvautua " , " rakastava " , " huolehtiva , " välittävä " Valehtelisin. Valehtelisin itselleni ja kaikille tuntemilleni ihmisille. Ja jokaiselle, ketä en edes tunne. 2 vuotta sitten olisin voinut vielä valehdella. Mutta en enää. 7-vuotiaasta lähtien olen roikkunut mukanasi takseissa, puoli tuttujen autoissa, mökeillä, taloissa ja omassa kodissamme, kun olet lähtenyt juomaan ja olet halunnut unohtaa työsi ja velvollisuutesi. Siitä lähtien olen huolehtinut sinusta, kun jalkasi eivät ole kantaneet, olet kaatunut tai oksentanut vaatteillesi. Olen huolehtinut sinut nukkumaan, kerännyt tölkit ja pullot, siivonnut ja laittanut sinulle ruokaa seuraavana päivänä sairastaessasi krapulaa. Ei, et ole ikinä jättänyt minua nälkään tai kulkemaan vanhoissa vaatteissa. Olet kyllä huolehtinut, että rahaa löytyy. Mut

Miltä yksinäisyys tuntuu?  Se on sitä, että palaat kesälomalta kouluun ja mielesi valtaa 2 asiaa: pelko ja ahdistus. Tiedät, ettei ketään muita kuin opettajia tule keskustelemaan kanssasi. Ja hekin vain, koska se on heidän velvollisuutensa. Velvollisuus pitää oppilaat edes välttävän puhetaitoisina. Tiedät luokkalaistesi nimet, iät, sosiaaliset mediat. Sen, kenellä on mikäkin mopo ja paljon ne kulkevat. Olet kuullut heidän kertovan nuo asiat toisilleen. Nimenomaan. Olet kuullut nuo jutut kerta toisensa jälkeen, kun olet istunut käytävällä ja odottanut tunnin alkavan. Odottanut, että saisit taas neljänkymmenen viiden minuutin ajan keskittyä johonkin muuhun, kuin hiljaa olemiseen, pahaan oloon ja ahdistukseen. Se on sitä, kun ryhmätyössä luokkalaiset tietävät automaattisesti omat paikkansa ja parinsa, mutta sinä vain istut hiljaa omalla paikallasi ja rukoilet, ettei opettaja laita sinua mihinkään ryhmään, vaan saisit tehdä työn yksin. Se on sitä, kun opettajasi kehottaa si