Jos kuvailisin sinua termeillä, kuten: "lämmin" , "ihana" , " ymmärtäväinen" , "ihminen johon voin aina turvautua" , "rakastava" , "huolehtiva , "välittävä"
Valehtelisin.
Valehtelisin itselleni ja kaikille tuntemilleni ihmisille.
Ja jokaiselle, ketä en edes tunne.
2 vuotta sitten olisin voinut vielä valehdella.
Mutta en enää.
7-vuotiaasta lähtien olen roikkunut mukanasi takseissa, puoli tuttujen autoissa, mökeillä, taloissa ja omassa kodissamme, kun olet lähtenyt juomaan ja olet halunnut unohtaa työsi ja velvollisuutesi.
Siitä lähtien olen huolehtinut sinusta, kun jalkasi eivät ole kantaneet, olet kaatunut tai oksentanut vaatteillesi.
Olen huolehtinut sinut nukkumaan, kerännyt tölkit ja pullot, siivonnut ja laittanut sinulle ruokaa seuraavana päivänä sairastaessasi krapulaa.
Ei, et ole ikinä jättänyt minua nälkään tai kulkemaan vanhoissa vaatteissa.
Olet kyllä huolehtinut, että rahaa löytyy.
Mutta et ole ollut ikinä sellainen, mitä olisin tarvinnut.
Silloin kun minä sairastuin, et ollut tukenani.
Ihminen, jonka se kuuluisi tehdä..
Et ole kuunnellut minua silloin, kun olisin tarvinnut sinua antamaan neuvoja.
Et ole puhunut asioista, jotka minun olisi pitänyt tietää.
Elämäni ei ehkä olisi tällä hetkellä pelkkää päivästä toiseen yrittämistä selvitä itseni kanssa, jos olisit ollut siinä roolissa, missä sinun olisi kuulunut olla.
Olet jättänyt minut huolehtimaan itse itsestäni. Sysännyt oman vastuusi auttaa ja etsiä apua minulle itselleni, vaikken itsekään tiedä, miten minua voisi auttaa.
Kun aloitin ensimmäiset lääkkeeni, sinusta tuli kylmä minua kohtaan. Kuin minusta olisi löydetty jokin tappava tauti, joka tarttusi jos olisi lähelläkään minua. Mutta et tiennyt, että läheisyys ja turva olisivat olleet juuri sitä mitä olisin tarvinnut.
Sen vuoksi hain sitä läheisyyden tunnetta parisuhteilla, jotka loppujen lopuksi vain saivat minut hajoamaan entisestään ja rikkoivat viimeisetkin itsetuntoni rippeet.
En ole koskaan kyennyt kertomaan kaikkea, niitä pahimpia asioita siitä, mitä jouduin kokemaan viime keväänä.
Enkä usko ikinä kykeneväni niistä kertomaan sinulle.
Sen vuoksi en osaa enkä halua enää puhua sinulle asioistani, elämästäni enkä varsinkaan ongelmistani.
En halua kertoa sinulle sitä, kuinka paljon haluaisin tappaa itseni iltaisin kun itken huoneeni lattialla.
En halua kertoa sinulle sitä, miten olin taas päivän yksin.
Enkä sitä, kuinka en aamuisin jaksa nousta sängystä, en edes käydä vessassa.
En halua että tiedät minusta enää mitään muuta, kuin mitä sinun on velvollisuus tietää.
Ja silloinkin valehtelen.
En halua tulla kotiin enää.
Sinä annoit heittää minut ulos sieltä.
En halua sen tapahtuvan enää.
En pysty antamaan anteeksi.
Sinä laitat kaiken muun minun edelleni.
Tiedän, että teet raskasta työtä viidestä seitsemään päivään viikossa.
Tiedän, että olet väsynyt.
Tiedän, että sinä tuot leivän pöytään.
Mutta tuot myös pullon.
Sinä et välitä jos lähden viikoksi juomaan toiselle puolelle Suomea.
Et välitä mitä teen itselleni.
Et välitä mitä minä vedän.
Ja missä.
Et välitä, vaikka minut heitetään ulos kotoani sinun silmiesi alla.
"Johanna, sinussakin on vikaa."
Kyllä minä vittu sen tiedän.
Ei minussa omien silmieni edessä olekaan muuta, kuin vikoja.
Miksi sinulla pitää valehdella itsellesi ja muille, että sinä välität minusta?
Miksi esität muiden edessä, että minä olen sinulle rakas?
Jos minä sinulle olisin rakas, et sinä olisi tuollainen...
Ja silti sinä ihmettelet, miksi minulla on paha olla.
Ja kun yritän kertoa, sinä vaihdat aihetta kesken lauseeni ja haluat lopettaa puhelun.
Millainen tulee aikuisena lapsesta, jolla ei ole ollut vanhempia?
Äiti, minusta ei ikinä tule sinun kaltaistasi
Valehtelisin.
Valehtelisin itselleni ja kaikille tuntemilleni ihmisille.
Ja jokaiselle, ketä en edes tunne.
2 vuotta sitten olisin voinut vielä valehdella.
Mutta en enää.
7-vuotiaasta lähtien olen roikkunut mukanasi takseissa, puoli tuttujen autoissa, mökeillä, taloissa ja omassa kodissamme, kun olet lähtenyt juomaan ja olet halunnut unohtaa työsi ja velvollisuutesi.
Siitä lähtien olen huolehtinut sinusta, kun jalkasi eivät ole kantaneet, olet kaatunut tai oksentanut vaatteillesi.
Olen huolehtinut sinut nukkumaan, kerännyt tölkit ja pullot, siivonnut ja laittanut sinulle ruokaa seuraavana päivänä sairastaessasi krapulaa.
Ei, et ole ikinä jättänyt minua nälkään tai kulkemaan vanhoissa vaatteissa.
Olet kyllä huolehtinut, että rahaa löytyy.
Mutta et ole ollut ikinä sellainen, mitä olisin tarvinnut.
Silloin kun minä sairastuin, et ollut tukenani.
Ihminen, jonka se kuuluisi tehdä..
Et ole kuunnellut minua silloin, kun olisin tarvinnut sinua antamaan neuvoja.
Et ole puhunut asioista, jotka minun olisi pitänyt tietää.
Elämäni ei ehkä olisi tällä hetkellä pelkkää päivästä toiseen yrittämistä selvitä itseni kanssa, jos olisit ollut siinä roolissa, missä sinun olisi kuulunut olla.
Olet jättänyt minut huolehtimaan itse itsestäni. Sysännyt oman vastuusi auttaa ja etsiä apua minulle itselleni, vaikken itsekään tiedä, miten minua voisi auttaa.
Kun aloitin ensimmäiset lääkkeeni, sinusta tuli kylmä minua kohtaan. Kuin minusta olisi löydetty jokin tappava tauti, joka tarttusi jos olisi lähelläkään minua. Mutta et tiennyt, että läheisyys ja turva olisivat olleet juuri sitä mitä olisin tarvinnut.
Sen vuoksi hain sitä läheisyyden tunnetta parisuhteilla, jotka loppujen lopuksi vain saivat minut hajoamaan entisestään ja rikkoivat viimeisetkin itsetuntoni rippeet.
En ole koskaan kyennyt kertomaan kaikkea, niitä pahimpia asioita siitä, mitä jouduin kokemaan viime keväänä.
Enkä usko ikinä kykeneväni niistä kertomaan sinulle.
Sen vuoksi en osaa enkä halua enää puhua sinulle asioistani, elämästäni enkä varsinkaan ongelmistani.
En halua kertoa sinulle sitä, kuinka paljon haluaisin tappaa itseni iltaisin kun itken huoneeni lattialla.
En halua kertoa sinulle sitä, miten olin taas päivän yksin.
Enkä sitä, kuinka en aamuisin jaksa nousta sängystä, en edes käydä vessassa.
En halua että tiedät minusta enää mitään muuta, kuin mitä sinun on velvollisuus tietää.
Ja silloinkin valehtelen.
En halua tulla kotiin enää.
Sinä annoit heittää minut ulos sieltä.
En halua sen tapahtuvan enää.
En pysty antamaan anteeksi.
Sinä laitat kaiken muun minun edelleni.
Tiedän, että teet raskasta työtä viidestä seitsemään päivään viikossa.
Tiedän, että olet väsynyt.
Tiedän, että sinä tuot leivän pöytään.
Mutta tuot myös pullon.
Sinä et välitä jos lähden viikoksi juomaan toiselle puolelle Suomea.
Et välitä mitä teen itselleni.
Et välitä mitä minä vedän.
Ja missä.
Et välitä, vaikka minut heitetään ulos kotoani sinun silmiesi alla.
"Johanna, sinussakin on vikaa."
Kyllä minä vittu sen tiedän.
Ei minussa omien silmieni edessä olekaan muuta, kuin vikoja.
Miksi sinulla pitää valehdella itsellesi ja muille, että sinä välität minusta?
Miksi esität muiden edessä, että minä olen sinulle rakas?
Jos minä sinulle olisin rakas, et sinä olisi tuollainen...
Ja silti sinä ihmettelet, miksi minulla on paha olla.
Ja kun yritän kertoa, sinä vaihdat aihetta kesken lauseeni ja haluat lopettaa puhelun.
Millainen tulee aikuisena lapsesta, jolla ei ole ollut vanhempia?
Äiti, minusta ei ikinä tule sinun kaltaistasi
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä palautetta ja jaa ajatuksia tähän