"vain heikot tekevät sen"

"Olen niin paska
Olen sietämätön
Olen vain raunio
Kuka haluaa rakastaa tämmöistä?
Kuka jaksaisi loppuun asti
Ei kukaan
En minä
Etkä sinä
Minä tiedän sen
Ei tämmöstä voi auttaa 
Ei kukaan ymmärrä"

Miksi edes mietin näitä asioita, kun ajatukseni ovat pelkkää puuromaista oksennusta, jonka seasta erottaa sanoja kuten

kuolema, ikuinen uni, rauha, armahdus.

Mutten saa niistäkään kiinni. 

Kaikki on niin sekaisin. En tiedä kuka olen, mitä haluan ja ennenkaikkea miksi.

    Katson peiliin mutten tunnista kuvaa itsekseni. Näen vain epäonnistuneen ihmisraunion jonka ruumis on aivan liian raskas ja suuri. Silti en tee mitään sen eteen. Odotan että itseni vihaaminen polttaisi tarpeeksi kaloreita ja joku kaunis päivä olisin laiha. 

   Kulutin taas tunnin turhaan laittaessani itseäni. Peitin epäröivän ja ujon itseni kaiken sen pakkelin alle ja otin uuden roolin. Se helpotti hetkeksi, kunnes purskahdin itkuun ja pilasin luomani suojakuoren. 

   Miksi minä pilaan aina kaiken? 

Miksi olen tämmöinen? 

Ruma, lihava..

Ei kukaan halua rakastaa minua, kun en itsekään rakasta. 

Pesen maskarat poskiltani ja upotan pääni lavuariin, joka on täynnä kylmää vettä. Sekunnin sadasosan ajan nautin mielikuvasta itsestäni juoksemassa kevätjäille, astuvani harhaan ja katoavani hyytävän kylmään veteen jäiden alle. Keuhkoni täyttyisivät vedellä, ruumiintoimintoni lakkaisivat viimein. En huutaisi apua, koska minua ei tarvitsisi auttaa. Tätä olin halunnut jo pitkään. Viimein saisin rauhan, eikä minua löydettäisi enää. Ruumiini vaipuisi pohjaan kalojen syötäväksi ja vuosien päästä kun joku lapsi menisi uimaan, luurankoni paistaisi esiin pohjamudasta ja järkyttäisi hänen mielensä. Ja ehkä hän tekisi 10 vuoden päästä samoin...

Vessan oveen koputetaan ja unelmani keskeytyy. Harmi. Se tuntui jo niin hyvältä.

Palaan todellisuuteen ja katson uudelleen peiliin. Näky on surkea, joten käännän katseeni pois. 

Illalla selaan huippumallejen kuvia instagramista ja mietin miksei minusta tullut kaunista. 

Päätän etten syö ikinä enää mitään. Oksettaa. 

Olisiko terästä apua? 

Ei. 

Tai ehkä. En tiedä. 

Kehoni on täynnä arpia. Eivät ne mitään kauniita ole, mutta en kykene peittämään niitä aina. Kädet, jalat, maha jopa rintakehäni. Tila loppuu kohta kesken. 

En haluaisi enää tehdä yhtään jälkeä itseeni, mutta miten muuten tämän olon saa pois?? 

Olen niin väsynyt.

Kuvittelen itseni vuotamaan kuiviin lattialle. Se helpottaa hieman, joten laitan kuulokkeet korvilleni ja keskityn kuuntelemaan karismaattisen kuuloista miesääntä, joka laulaa helvetistä ja itse saatanasta.

 Kunpa en heräisi aamulla.